Ville Hännisen mielestä 1950- ja 1960-luvut olivat voimakkaan typografian aikaa. Silloin
Ville Hännisen mielestä 1950- ja 1960-luvut olivat voimakkaan typografian aikaa. Silloin kirjaintaide ja tyyli nostettiin korostetusti esiin. Kuva: Pentti Salonen.

Kirjankannet ovat historiamme peili

Kirjankannet ovat tietenkin kuvataiteen, grafiikan ja kirjallisuuden historiaa. Mutta ne laajenevat tarkkasilmäiselle myös koko yhteiskuntamme historiaksi aatteineen ja poliittisine trendeineen.

Suomi 100 vuotta -etiketti on painettu eri muodoissaan joko luvalla tai luvatta mitä erilaisimpien esineiden, tapahtumien ja tilaisuuksien kylkeen. Sen löytää eräistä Alkon keskinkertaisten viinien pulloista ja monen monituisten kissanristiäisten käsiohjelmasta ikään kuin leima antaisi vähäpätöiselle esineelle tai asialle kourallisen lisäarvoa.

Sitten on näitä aidosti juhlavuoteen kuuluvia ja sitä kunnioittavia kohteita kuten aivan tuore Kirjan kasvot -niminen teos, joka esittelee Suomen itsenäisyyden ajalta sata erilaista kirjan kantta, siis yhden jokaiselta vuodelta.

Kirjan toimittajan Ville Hännisen mielestä tästä aihepiiristä, aivan kuten hänen edellisestäkin teoksestaan Keskipäivän miehiä, nousee esiin ikään kuin itsestään myös Suomen ja suomalaisuuden historiaa.

Kymmenen vuoden urakka

Hänninen tietää mistä puhuu. Kirjankannet ovat hänelle läpituttu juttu. Hän on tehnyt niistä lehtijuttuja jo ainakin kymmenen vuoden ajan, ja siitä sitten vähitellen kypsyi ajatus tehdä aiheesta kokonainen kirjakin. Kustantajaksi löytyi SKS.

Eipä hän kuitenkaan kokemuksestaan huolimatta vähällä päässyt. Kävi selväksi, että aiheesta ei ole aiemmin kirjoitettu juuri mitään. Perustietokin oli kaivettava itse esiin, joskus aika syvältäkin eli oli edettävä alkulähteille asti. Eikä asiaa mitenkään helpottanut se, että aikana ennen viimeisiä sotiamme eivät kannen tekijät juurikaan saaneet nimeään kirjassa mihinkään, eivät edes kansiliepeen kääntöpuolelle. Jos ei signeerausta löytynyt, oli kunkin tekijän tyyli vain opittava tuntemaan.

Moni maallikko kysynee nyt, ovatko kannet todella niin tärkeitä, että mies ryhtyy vapaaehtoisesti moiseen urakkaan. Mutta kun kuuntelee Hännistä, alkaa nopeasti oivaltaa jujun:

– Kannella on monenlaisia tehtäviä. Sen on oltava tietenkin visuaalisesti hyvä. Sen pitää herätellä ja puhutella. Sen lisäksi sen pitää olla jossain kiinteässä suhteessa kirjan sisältöön. Ja tämän jälkeen sen pitää vielä myydä. Tämä on tavattoman vaikea yhtälö.

Kannet kiinni ajan hengessä

Kirjan kasvojen tarkoituksena ei ole ollut nostaa kultakin itsenäisyydenvuodelta esiin vuoden parasta tai kauneinta kantta; eipä se olisi ollut vastaansanomattomasti mahdollistakaan. Hännisen tarkoitus oli nimenomaan nostaa esille mahdollisimman monia taiteilijoita, graafikoita ja muita ammattilaisia niin että kansien typografiset tyylisuunnat ja myös yhteiskunnalliset heijastukset tulisivat esiin mahdollisimman runsaina.

Tästä syystä mukaan ovat päässeet myös kirjakerhot, tietosanakirjat ja myös ilmeisen ikuisesti ilmestyvän Mitä missä milloin -kirjasarjan ensimmäinen teos vuodelta 1950.

Kirjan kasvojen toimittamisen pääidea näkyy Hännisen mielestä mm. tunnetun kansitaiteilijan Tapani Aartomaan tekemistä kansista Suomen kirkon sisälähetysseuran Avain-kirjasarjaan 1960-luvulla. Vastoin kaikkia ahtaita ennakkoluuloja tämän uskonnollisen yhteisön henki oli jo muuttunut niin vapaaksi, että se hyväksyi epäröimättä Avaimensa kansiksi erinomaisia ja rajuja abstrakteja maalauksia.

Valtavirtaa ei ole ollut

Mielellään yrittää udella Hänniseltä kansien valtavirtaa. Onko se ollut yrittää olla itsenäinen kansitaiteen (”kansitaiteen”?) teos, yritys tiivistää yhteen kuvaan kirjan sisältö vai mikä?

Vastaus on vähän ikävän epäselvä eli kaikkea tätä ja paljon vielä sen lisäksikin.

Ihannetila olisi Hännisen mielestä se, että kannentekijä tuntisi kirjan, olisi keskustellut siitä kustantajan ja parhaassa tapauksessa vielä kirjailijankin kanssa ennen kuin ottaa kynän käteensä tai nykyisin ruuvaa tietokoneensa grafiikkaohjelman auki.

Käytännössä kuitenkin kiire ja miljoona muuta seikkaa tulevat väliin, ja arkimaailmassa joudutaan tekemään usein hätäratkaisujakin. Ne voivat toki toimia Hännisen mielestä hyvinkin; jokin pieni yksityiskohta saattaa lopulta kasvaa itseään paljon isommaksi oivallukseksi. Mutta Hännisen vankkumaton mielipide on kuitenkin se, että mitään valtavirtaa ei kerta kaikkiaan ole eikä ole ollutkaan:

– 1950- ja 1960-luvut olivat voimakkaan typografian aikaa. Silloin kirjaintaide ja tyyli nostettiin korostetusti esiin. Martti Mykkänen teki kansia, joissa ei kerrottu kirjan sisällöstä välttämättä mitään, mutta ne olivat muuten hienoja ja antoivat teoksesta heti laatukirjan vaikutelman. Samaan aikaan tuli kirjallisuuden uusi aalto, Hyry, Haavikko, Meri ynnä muut meiltä, ja muualta mm. koko eurooppalainen uusi kirjallisuus. Silloin kansissa näkyi osaamisen ja improvisaation hienoja yhdistelmiä, vähän samanlaista kokeilua kuin silloisten jazzlevyjen kansissa. Näitä tekijöitä olivat mm. Markku Reunanen, Tapani Aartomaa ja Kosti Antikainen.

Mutta siis valtavirtaa ei ole koskaan ollut. Tai voi sen sanoa niinkin, että on sitä tai paremminkin niitä ollut, mutta ne ovat aina olleet aikaan ja paikkaan kytkettyjä.

Sattuman hienoa satoa

Tietenkään niin helpolla Ville Hännistä ei voi haastattelussa päästää, ettei häneltä tivaisi mielipidettä kaikkien aikojen parhaista suomalaisista
kirjankansista.

Hetken vastaan hangoiteltuaan hän suostuu mainitsemaan kaksi, joista toinen on koko Suomen kansalle erinomaisen tuttu ja toinen paljon tuntemattomampi. Eikä hän näistäkään sano, että ne olisivat absoluuttisesti parhaita, mutta ainakin ne ovat hänestä erittäin hyviä ja tehokkaita.

Ensimmäinen on Tuntemattoman sotilaan klassinen kansi, Martti Mykkäsen valkoisen sotilaan silhuetti punaista taustaa vasten. Tätä Hänninen arvioi kansitaiteemme ehdottomasti ikonisimmaksi teokseksi. Toinen on Kosti Antikaisen tekemä Saarikosken kääntämän Homeroksen Odysseian kansi, jossa teatterinaamion ja veneen kaltaisia elementtejä lepää ruskealla rosoisella kivipinnalla.

Tuntemattoman sotilaan kansi syntyi kiireessä, kun Björn Landströmin vaisu tavanomainen kansi ei kelvannut kustantajalle. Ja Odysseian kannen taustaksi tietää Hänninen kertoa, että se syntyi tavallaan sattumalta, kun Antikainen tuli mökillään koemielessä ja luomistuskassaan ruiskuttaneeksi kiviin erilaisia maaleja.

Kun siis valtavirtaa ei ole ja sattumallakin on pitkät sormensa pelissä, niin mitä ja mistä ne Kirjan kasvojen sata kantta sitten loppujen lopuksi Hännisen mielestä kertovat? Kirjallisuuden historiasta, kuvataiteen historiasta vai maamme historiasta yleensä?

– Kyllä minä ihan vaatimattomasti olen sitä mieltä, että kirja kertoo juuri noista asioista.

Artikkeli on julkaistu Julkaisija-lehden numerossa 4/2017.

Teksti: Pertti Jokinen. Kuva: Pentti Salonen.